Edesmenneellä kaimalla oli tapana sanoa että pikkulinnut tuovat viestejä tuonpuoleisesta. Vuosi sitten – sinä päivänä kun hän vaipui sairaalassa koomaan – pikkulintu lensi olohuoneen ikkunan takana, väpätti paikoillaan kuin olisi halunnut tulla ikkunan läpi sisään. Ajattelin heti ystävääni, mitä asiaa pikkulinnulla oli? Myöhemmin sain tietää, ystävä oli vaipunut koomaan eikä siitä enää herännyt.

Viime viikolla ennen omaa operaatiotani, edellisenä aamuna, heräsin varhain ja päätin lähteä puistoon kävelylle ja keittää kahvit vasta sen jälkeen. Kello oli viisi aamulla. Puistossa ei ollut ketään, linnut liversivät ja puisto loisti kaikissa eri vihreän sävyissä juuri niin kuin vain keväällä on mahdollista. Kuljin vakioreittiäni. Puiston länsikulmassa on rehevä ”tasku” minkä tykkään kiertää. Siellä on kukkaistutuksia, ihailen puita, koristeomenapuut olivat kukassa. Pieni sinitiainen lensi juhannusruusupuskaan. Ihailin sen värejä, kehuin ”oletpa kaunis”. Tiainen keikutti päätään kuin olisi minua kuunnellut. Jatkoin matkaani. Hetken päästä sinitiainen lensi eteeni puistokäytävällä. Se väpätti paikoillaan estäen minua kulkemasta puistokäytävällä eteenpäin. Olin aivan varma että siinä se nyt sitten on – pikkulintu tuo minulle viestiä, älä mene leikkaukseen. Kuolet!

Koko päivän mietin pikkulintua. Mietin, pitäisikö laittaa läppärin kannen alle post-it lappu missä on salasana – kaiken varalta. En nyt ihan kokenut mahdolliseksi perua leikkausta vedoten siihen että aamukävelyllä puistossa pikkulintu oli varoittanut. Sinänsä tilanne olisi varmasti ollut varsin mielenkiintoinen, jos olisin niin sanonut. Mitenköhän sairaalan henkilökunta olisi siihen suhtautunut? Olisivatko sanoneet että no okei sitten, älä tule, vai olisivatko yrittäneet puhua järkeä?

Heräsin perjantaiaamuna, kävin suihkussa, puin, en syönyt mitään, koska ennen leikkausta ei saanut ja lähdin kohti Elielinaukion bussipysäkkiä. Olin päättänyt mennä leikkaukseen bussilla. Olisihan ihan sama, miten aamutunnit käyttäisin, kun en voinut syödä aamupalaa, juoda aamukahvia ja joka tapauksessa herään aikaisin, niinpä matkasin tunnin verran Jorviin läpi heräävän kaupungin. Näin paljon asuinalueita, joita en ollut koskaan nähnyt. Ihmisen reviiri on todella pieni. Sitä elää ja kulkee loppujen lopuksi hyvin pienellä alueella ja mitä vanhemmaksi tulee – sitä pienemmällä.

Otin riskin. En välittänyt pikkulinnusta. Ajattelin että jos niin on niin sitten on, antaa mennä. Mietin base-hyppääjiä ja luolasukeltajia, valtamerten yli yksin soutavia, ihmisiä jotka todellakin ottavat tappavia riskejä. Minusta ei olisi siihen! Juuri ja juuri pystyin uhmaamaan pikkulintua!