Edesmenneellä kaimalla oli tapana sanoa että pikkulinnut tuovat viestejä tuonpuoleisesta. Vuosi sitten – sinä päivänä kun hän vaipui sairaalassa koomaan – pikkulintu lensi olohuoneen ikkunan takana, väpätti paikoillaan kuin olisi halunnut tulla ikkunan läpi sisään. Ajattelin heti ystävääni, mitä asiaa pikkulinnulla oli? Myöhemmin sain tietää, ystävä oli vaipunut koomaan eikä siitä enää herännyt.

Viime viikolla ennen omaa operaatiotani, edellisenä aamuna, heräsin varhain ja päätin lähteä puistoon kävelylle ja keittää kahvit vasta sen jälkeen. Kello oli viisi aamulla. Puistossa ei ollut ketään, linnut liversivät ja puisto loisti kaikissa eri vihreän sävyissä juuri niin kuin vain keväällä on mahdollista. Kuljin vakioreittiäni. Puiston länsikulmassa on rehevä ”tasku” minkä tykkään kiertää. Siellä on kukkaistutuksia, ihailen puita, koristeomenapuut olivat kukassa. Pieni sinitiainen lensi juhannusruusupuskaan. Ihailin sen värejä, kehuin ”oletpa kaunis”. Tiainen keikutti päätään kuin olisi minua kuunnellut. Jatkoin matkaani. Hetken päästä sinitiainen lensi eteeni puistokäytävällä. Se väpätti paikoillaan estäen minua kulkemasta puistokäytävällä eteenpäin. Olin aivan varma että siinä se nyt sitten on – pikkulintu tuo minulle viestiä, älä mene leikkaukseen. Kuolet!

Koko päivän mietin pikkulintua. Mietin, pitäisikö laittaa läppärin kannen alle post-it lappu missä on salasana – kaiken varalta. En nyt ihan kokenut mahdolliseksi perua leikkausta vedoten siihen että aamukävelyllä puistossa pikkulintu oli varoittanut. Sinänsä tilanne olisi varmasti ollut varsin mielenkiintoinen, jos olisin niin sanonut. Mitenköhän sairaalan henkilökunta olisi siihen suhtautunut? Olisivatko sanoneet että no okei sitten, älä tule, vai olisivatko yrittäneet puhua järkeä?

Heräsin perjantaiaamuna, kävin suihkussa, puin, en syönyt mitään, koska ennen leikkausta ei saanut ja lähdin kohti Elielinaukion bussipysäkkiä. Olin päättänyt mennä leikkaukseen bussilla. Olisihan ihan sama, miten aamutunnit käyttäisin, kun en voinut syödä aamupalaa, juoda aamukahvia ja joka tapauksessa herään aikaisin, niinpä matkasin tunnin verran Jorviin läpi heräävän kaupungin. Näin paljon asuinalueita, joita en ollut koskaan nähnyt. Ihmisen reviiri on todella pieni. Sitä elää ja kulkee loppujen lopuksi hyvin pienellä alueella ja mitä vanhemmaksi tulee – sitä pienemmällä.

Otin riskin. En välittänyt pikkulinnusta. Ajattelin että jos niin on niin sitten on, antaa mennä. Mietin base-hyppääjiä ja luolasukeltajia, valtamerten yli yksin soutavia, ihmisiä jotka todellakin ottavat tappavia riskejä. Minusta ei olisi siihen! Juuri ja juuri pystyin uhmaamaan pikkulintua!

Vuosi siitä kun olen kirjoittanut. Se on pitkä aika. Eikä ollut edes tarkoitus palata. Oli tarkoitus haudata höpinät, antaa pulinoiden olla. Mutta sitten sähköpostiin alkoi tulla viestejä, domain-nimi vanhenee, uusitko tilauksen? En uusi, ajattelin. Sitten mielessä alkoi itää, eikö sittenkin olisi kiva kirjoittaa. Vailla mitään tavoitteita, velvoitteita, ihan vain harrastuksena, mielenvirkeytenä, pitää aivot toiminnassa. No kokeillaan. Antaa mennä. Ehkä sitä saa tällä tavoin jonkun aivosolun pysymään hereillä ja elinvoimaisena.

Vuosi sitten elin rankkoja aikoja. Ystävä oli kuollut yllättäen. Se ystävän mentävä aukko on vieläkin, eikä poistu. Tänään erityisesti mielessä sillä viettäisimme yhteisiä nimipäiviä. Oli aina niin hauskaa! Teeskentelemätöntä ja aitoa, sai sanoa suoraan ja olla mitä on. Eikä toisessa ärsyttänyt mikään, sekin on harvinaista. Ei se kaikkien kanssa luonnistu. Nyt tuntuu että ihan sellaisia ystäviä ei enää ole. Eikä ystävystyminen ole helppoa. Jaksaisiko sitä enää? On vähän orpo olo.

Olin viime perjantaina leikkauksessa, kilpirauhanen leikattiin pois. Luulin että se olisi pikku juttu. Niks ja naks ja eteenpäin. Huomaankin että elimistön pitää oppia uuteen, jotakin puuttuu. Olo on väsynyt ja jaksamaton. Sairaslomaa on kaksi viikkoa. Nyt on mennyt neljä päivää maatessa ja kirjaa lukiessa. Rupeaa ärsyttämään, haluan oman normaalin elämän takaisin, haluan olla pirteä, energinen ja aikaansaava. Mielenpohjalla pelko, mitä jos tämä on uusi normaali? Mitä jos olen loppuelämäni vanha ja väsynyt? Nytkö se nyykähtäminen alkoi? Tässäkö tää oli, vähän niin kuin Wiskarin laulussa.

Vanheneminen on erikoinen tapahtumasarja, johon ei pysty valmistautumaan. Se vain tulee, jyrää läpi. Yhtäkkiä huomaat että mitä ihmettä tässä on tapahtunut ja millä aikaa. Eikä väsymys ole kauheinta, kauheinta on se aavistus, kuinka pikku hiljaa alkaa tatsi kadota. On vähän sillä tavoin että autapa nyt tätä vanhaa tätiä kun en tajua, eikä edes huvita tajuta, eikä millään jaksaisi opetella uusia juttuja. Ja voivoi noita nuoria kun ei ne ymmärrä eikä tee sitä ja tätä ja ole sillä tavoin kuin pitäisi ja ennen oli paremmin ja mitään ei saa sanoa. Tajuaa toisin sanoen että sitä voi tippua kärryiltä, että se on ihan mahdollista. Ellei peräti todennäköistä. Vai olenko minä enää kärryillä ollenkaan, mitä jos vain luulen olevani.

Kirjoitin ennen nimimerkillä mrsmiddleage mutta sen olen lopettanut. Ei voi ihminen olla keski-ikäinen loppuelämänsä. On otettava lusikka käteen ja hyväksyttävä että en enää ole keski-ikäinen, olen vanha. Yritin vaihtaa tuonne yläpalkkiin oikean iän. Vuosi on tullut lisää. Mutta ei vielä onnistunut, en muista miten se teksti vaihdetaan. Kun talvella täytin 59, päätin että skippaan tämän ikävuoden välistä ja alan sanoa itseäni jo nyt 60-vuotiaaksi. Sillä tavoin on kaksi vuotta aikaa sopeutua kuusikymppiseksi.

Talvella oli hirveän hauskoissa 60-vuotisjuhlissa! Ne pidettiin sunnuntaina iltapäivällä. Oli hyvää ruokaa, paljon juomaa, iloisia ihmisiä ja meininkiä ja disco. Sellaiset juhlat minäkin halua.