Nuorena ystävyys on paita-ja-pepputyylistä. Tehdään yhdessä asioita, eletään samaa elämänvaihetta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä ”löysemmäksi” ystävyys muodostuu. Ei ole tarpeen nähdä niin usein. Riittää kun ollaan yhteydessä jollakin tapaa. Pikku hiljaa huomaa että hyvänen aika, eihän me olla nähty kuukausiin! Joskus sellaisesta kannattaa jo olla vähän huolissaan, huomaan ajattelevani, nyt jälkiviisaana, tietäen miten siinä sitten lopulta kävi.

En ollut tavannut ystävääni lähes vuoteen. Puhelimitse olimme yhteydessä usein. Jopa liian usein! Minä en ole puhelimessa jaarittelija. Soitan aina vain kun on asiaa. Ja oikeaa asiaa on verratten harvoin. Ystäväni soitti usein. Viime talvena todella usein, monta kertaa viikossa ja yleensä silloin kun olin päiväunilla. Aloin laittaa puhelimen hiljaiseen tilaan ettei kauneusuneni häiriinny.

Olisi pitänyt havahtua käyttäytymisen muutokseen. Puhelut olivat pitkiä, kehääkiertäviä, samoja jaarituksia. Ystävä vaikutti masentuneelta. Olin myötätuntoinen, sitten kannustava, lopulta äkäinen. Mitään syytä masennukseen hänellä ei oikeasti ollut. Kaikki oli elämässä hyvin, uusi businessideakin kehitteillä.

Meille kaikille tapahtuu asioita, myös ikäviä asioita, ne pitää käsitellä, niistä pitää päästä yli. Ikäviä asioita vastaan on turha taistella ja hangoitella vastaan. On parempi kun ne hyväksyy. Tällaista nyt tapahtui, se on hirveää, ei voi kun elää läpi.

Vuoden alkupuolella minun lähipiirissä tapahtui hyvin surullinen asia – itsemurha. Se oli järkytys, äärimmäinen yllätys kaikille. Sitä oli ja on vaikea – oikeastaan mahdoton – hyväksyä ja ymmärtää. Kerroin asiasta ystävälleni, hän alkoi soittaa vielä useammin ja oli hyvin huolissaan minusta, minun jaksamisesta ja voinnistani. Ärsyynnyin. Halusin käsitellä asiaa rauhassa ja omalla tavallani. Olin huolissani omista läheisistäni, heidän jaksamisestaan, en ollut huolissani itsestäni. Ystävän päivittäiset miten-voit-puhelut ärsyttivät. Ärsyynnyin lopulta myös siitä että ärsytti. Oli pakko sanoa, ei näin. Hyvä ystävä onneksi myös ymmärtää negatiivista palautetta. Ja me olimme hyvät ystävät.

Jälkeen päin olen ymmärtänyt ystävän puhelut uudessa valossa. Todennäköisesti hän oli useimmiten soittaessaan alkoholin vaikutuksen alainen. Koska puhe ei sammaltanut, en sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Mutta loputon samojen asioiden toisteinen jaarittelu, jälkeen päin ajattelen, se kaikki oli humalapuhetta.

Jatkan tästä seuraavassa postauksessa. Että ei tule liian pitkiä jaarituksia jaarituksista.

Hyvänen aika sentään. Todellako aloitan uuden blogin, olenko tullut hulluksi. Juurihan piti karsia elämästä kaikki turha ja tarpeeton, häiritsevä ja taakaksi muodostuva. Mutta toisaalta sehän tämän blogin teema juuri onkin. Ja voinhan lopettaa, milloin haluan. Sehän on minun käsissäni. Enkä edes kirjoita saadakseni seuraajia, tullakseni influensseriksi. Kirjoitan jäsentääkseni ajatuksiani, oppiakseni itse itsestäni ja ehkä myös hieman muistin tueksi. Kun tapahtumat ovat kirjoitettu, niihin voi palata.

Olin tehnyt tämän blogin aihion jo lokakuussa 2020. Tai oikeastaan mies sen keksi. Hyvä nimi. Ja minusta oli kiva kuva istumassa riippumatossa leikkilintu kädessä, tosin se ei taida kuvassa edes kunnolla näkyä. En vain keksinyt blogille sisältöä, olin kirjoittanut alaotsikoksi ”runoja”. Olin pitänyt pitkään blogia keski-ikäistymisestä ja se tuntui jo loppuun kalutulta aiheelta. Ajattelin, etten voi olla koko loppuelämääni keski-ikäinen. Näiden viiden vuoden aikana se vanha keski-ikäsitymisblogi on pikkuhiljaa kuollut pois. Enkä ajatellut enää aloittaa uutta.

Kunnes kuukausi sitten tapahtui kauheita. Ystäväni kuoli. Kuolinsyy oli alkoholiperäinen. Kuolema on ennenkin käynyt lähellä. Minulta on kuollut kaksi hyvää ystävää, he kuolivat syöpään. Mutta tämä meni ihon alle, ajattelin että se olisin voinut olla minä. Minulle olisi voinut käydä noin, jos asiat elämässäni olisivat menneet eri rataa.

En tiedä, mitä tämä on, mutta en ole voinut juoda pisaraakaan alkoholia tapahtuneen jälkeen. Päiviä on nyt takana 31. Ei minulla ole ollut tarkoitus ryhtyä absolutiksi, se ei kuulunut suunnitelmiini. En pidä ääriajattelusta missään lajissa, en politiikassa, uskonnossa, ruokavalioissa, enkä alkoholin käytössä. Haluan olla salliva. Sellainen jolle käy kaikki, joka ei kieltäydy, tee rajoituksia itselle enkä muille.

En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Miten tästä etenen. Mutta aion kirjoittaa siitä.

Viime vuosina meillä on ollut karsimisprojekti käynnissä miehen kanssa. Olemme luopuneet monista asioista, jotka ovat käyneet meille tarpeettomiksi. Tyhjentäneet vinttejä, kellarikomeroita, varastoja, kaapinperiä. Se on tehnyt hyvää. Selkeyttänyt, tehnyt elämää helpommaksi. Mietin, onko tässä käynyt niin kuin laihduttajille joskus käy. Laihduttaminen jää päälle ja henkilöstä tulee anorektikko. Onko karsiminen jäänyt minulle päälle että nyt se alkaa ulottua juomavalikoimiin? En totisesti tiedä. Ehkä minulla on jokin shokkireaktio.

Seuraavaksi kerron lisää. Kerron kuolleesta ystävästäni, ystävyydestämme. Kerron suhteestani alkoholiin. Kerron karsimisesta. Kerron miltä tuntuu. Tervetuloa mukaan! Tai jos haluat, voit karsia tämän blogin elämästäsi. Karsiminen tekee hyvää.

Ajatuksenani on kirjoittaa tällä kertaa maksullisesti. Olen aiemmin pitänyt blogia toisella nimimerkillä ilmaiseksi. Nyt muutamien ensimmäisten, ilmaisten postauksien jälkeen tekstit ovat luettavissa maksua vastaan, joko kuukausikorvauksena tai vuositilauksena. Vuositilauksen hinta on ikäni. En halua, että kukaan joutuu ostamaan ”sian säkissä”. Siksi pidän alun ilmaisena. Tietää, mitä suurin piirtein saa ja tuleman pitää.

Syy maksullisuudelle ei ole se että haluaisin tehdä tästä uuden toimeentulotavan itselleni. Kyse on reiluudesta. Reiluudesta minua kohtaan. Ei taksikuski kuskaa ilmaiseksi, siivooja siivoa ilmaiseksi, taidemaalari tee ilmaisteoksia. Jostakin syystä kirjoittamista pidetään sellaisena toimintana että siitä ei kirjoittajan kuuluisi saada korvausta, vaikka hän kirjoittamalla tuottaa sisältöä muiden ihmisten elämään. Siksi.