Avainsana-arkisto: sober curious

Kostokeitto

Ystävälläni oli ongelmia parisuhteessa. Hän puhui niistä usein. Kertoi keittäneensä kostokeittoa. Kostokeittoa!? Mitä ihmettä? kysyin. Mies inhosi siskonmakkarasoppaa. Kun oli ollut riitaa, ystävä teki ruuaksi sitä mitä tiesi miehensä inhoavan.

Ei parisuhteesta tule mitään, jos puolisot eivät arvosta toisiaan. Se on perusedellytys. Ehdotin parisuhdeterapiaa. Kirkolla on ilmaista, ei mitään pitkäkestoista. Vosi auttaa käydä juttelemassa ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Saa solmuja avattua, näkee asiat uudella tavalla, voi ehkä parhaassa tapauksessa korjata tilanteen. ”Hän on kuitenkin hyvä isä”, ystäväni päätti aina puheensa. Vanhemmuus oli ainut syy olla yhdessä.

Ennen pääsiäistä heillä oli taas riitaa. Tällä kertaa riita äityi fyysiseksi. Ehdotin että mitäpä jos hän tulisi vieraakseni mökille, se voisi tehdä nyt hyvää. Lähdetään sunnuntaina, voin heittää hänet lähikaupunkiin junalle tiistaina. Näin sovittiin.

Sunnuntaina ystävältä tuli viesti, ei lähdetä ihan vielä, hän on ihan loppu, pitää mennä lepäämään, lähdetään vähän myöhemmin iltapäivällä. Menin sovittuna aikana hakemaan.

Järkytyin kun näin hänet. Ensimmäinen ajatukseni oli, voimmeko edes lähteä.

Ystävän fyysinen olemus oli muuttunut. Hän näytti sairaalta ja huonovointiselta. Jaloista ja käsistä olivat kadonneet lihakset, maha oli iso, hiukset harvenneet, päälaki paistoi, kädet tärisivät. Aina ne olivat tärisseet, aina hänellä oli ollut taipumusta keskivartalolihavuuteen. Käsien vapinaa ystävä oli aiemmin selittänyt alhaisella verensokerilla. Olin sen uskonut, nyt minusta se ei enää tuntunut oikealta selitykseltä. Ystävä selitti huonovointisuuttaan sillä että oli lääkärin suosituksesta tuplannut masennuslääkeannoksensa, mutta ilmeisesti tupla-annos oli liian vahva. Ei huonovointisuus ja tokkuraisuus masennuslääkityksestä johtunut. En sitä heti ymmärtänyt, mutta pikku hiljaa kaikki alkoi valjeta.

Oma veljeni kuoli alkoholismiin kuusi vuotta sitten. Nyt näin ystävässäni veljeni kohtalon. Muistan miten olin ollut huolissani veljeni käsien tärinästä. Epäilin että hän oli sairastunut Parkinsonintautiin. Vaadin menemään lääkäriin. Veli suuttui. Sanoi että menee välit poikki kokonaan, jos vapinasta vielä puhun. Niinpä hiljenin. Käsien tärinälle tuli myöhemmin selitys, kun selvisi että veli viettää päivät lazy boy -nojatuolissa kirkasta juoden. Ruoka ei enää oikein maistunut. Vieläkin vitsailemme pojan kanssa veljeni aamupalalle – neljännesosakeksille.

Olin ajatellut että voisimme ajaa puoliksi kolmen tunnin mökkimatkan. Ei kävisi rasitukseksi kummallekaan. Totesin että ei ole kyllä ajokaveriksi hänestä – jos ylipäätään mökkireissulle. Päästiin perille. Olin etukäteen kysynyt, mikä ystäväni lempiviini olikaan. Voisin ostaa sitä valmiiksi jääkaappiin. Boxi avattiin.

Ryhdyin heti ruuanlaittoon. Tein uunissa parsaa fetajuustokuutioilla, lisäksi salviapastaa ja itsetehtyä sipulipiirakkaa. Minulla oli kova nälkä. Ystävä ei meinannut syödä mitään, sanoi että ei maistu, sanoin että pitää syödä, elimistö ei jaksa.

Sanoin että minusta näyttää nyt siltä että hänelle on käynyt sama juttu kuin veljelleni. Ystäväni sanoi että ei ole, hän ei ole niin kuin minun veli. Vähän on tullut viikonloppuisin tissuteltua, mutta vain viiniä, ei koskaan väkeviä. Näki sivupöydällä konjakkipullon, kysyi juommeko me väkeviä. Sanoin että kyllä, pidän gin and tonicista, joskus kahvin kanssa otetaan konjakit. Ystävä myönsi että on tainnut tulla tissuteltua liikaa, sanoi lopettavansa, että tämä on nyt on sellainen loppuhuipennus, mutta sitten tulee stoppi. Sanoin että pitää mennä lääkäriin, elimistö ei kestä, menee tilttiin. Lupasi mennä. Pyysin lähiomaisen puhelinnumeron. Sanoin että olen niin huolissani hänestä että minulla pitää olla kaiken varalta puhelinnumero, mihin soittaa, jos hänelle tapahtuu jotakin mökillä. Hän antoi siskonsa numeron.

Sydäntä raastaa kun ajattelen niitä paria keväistä päivää, jolloin pohjoistuuli puhalsi kovaa. Ennen olimme aina mökillä tehneet kaikkea kivaa, yleensä otimme taidevalokuvia. Nyt istua nökötimme sisällä. Sain pitkän päivän päätteeksi houkuteltua ulos muutaman sadan metrin kävelylle. Sanoin että minun on päästävä välillä ulos, en kestä olla sisällä koko päivää.

Tuli ainakin juteltua. Perusteellisesti. Parisuhteesta. Lapsista. Alkoholista. Masennuksesta. Surusta. Sairauksista. Ystävä sanoi moneen otteeseen, että ei hänellä ole hätää, hän on nyt montussa mutta hänellä on tikapuut, hän pääsee kyllä ylös. Hänellä on ihana poika, syy elää ja uusi, mielenkiintoinen business kehitteillä. Kyllä kaikki järjestyy. Minä kuuntelin. Saarnasin ja jäkätin. Käsin ja komensin. Maanittelin.

Minusta tuntuu että ystäväni ei enää tajunnut omaa tilaansa. Hän ei ymmärtänyt, kuinka sairas oli. Kuinka väsynyt hänen elimistönsä oli. Silmänvalkuaiset kellersivät. Sanoi että siitä oli mieskin jo maininnut. Veikkasi että sekin johtuu masennuslääkkeistä. Ei johtunut.

Kirjaan tähän joitakin asioita, jotka olivat samoja veljelläni ja ystävälläni, pieniä vinkkejä mistä voi päätellä että on kysymys alkoholiongelmasta:

  • käsien tärinä
  • ruokahaluttomuus
  • ei juo enää kahvia
  • puhe autolla ajamisen rasittavuudesta (veljeni valitti sitä että pitää käyttää vanhaa tätiä ruokakaupassa, hän tietenkin hermoili sitä olisiko ajokunnossa kun täti soittaa, millä verukkeella voisi siirtää kauppaanmenoa toiseen ajankohtaan. Ystävääni rasitti ajomatkat pojan pelipaikoille).
  • kävelyn vaikeutuminen, kulku ei ole enää yhtä ketterää ja vaivatonta kuin ennen, kävelytyyli vähän sellainen kuin jalat kulkisi kahta latua pitkin
  • elämänhallinnan ja toiminnanohjautuvuuden vaikeudet. Yksinkertaisetkin asiat/velvollisuudet jäävät hoitamatta, ei saa aikaiseksi, kuten laskujen maksu nettipankissa, ei osakaan yhtäkkiä kirjautua nettipankkiin.
  • persoonallisuuden/ luonteen muutokset. Veljelläni äreys, ystävälläni kostokeitto-meininki

Tiistaina saatoin ystäväni junaan. Hän pyysi että saattaisin ihan paikalle asti. Saatoin kuin vanhuksen, tässä on sinun paikkasi, katso tuolla on vesipulloja, tuonko sinulle, tuo vaan. Halattiin. Sanoin että mene nyt sitten lääkäriin, menisit vaikka heti kun pääset perille, sovittiin että tavattaisiin yhteisillä nimipäivillä kuun lopussa, silloin ei juotaisi yhtään viiniä, juotaisiin vain kombutsaa.

Enpä silloin tiennyt että se tulisi olemaan viimeinen kerta kun näen ystäväni elossa.

Normaali

Humalapuhe

Nuorena ystävyys on paita-ja-pepputyylistä. Tehdään yhdessä asioita, eletään samaa elämänvaihetta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä ”löysemmäksi” ystävyys muodostuu. Ei ole tarpeen nähdä niin usein. Riittää kun ollaan yhteydessä jollakin tapaa. Pikku hiljaa huomaa että hyvänen aika, eihän me olla nähty kuukausiin! Joskus sellaisesta kannattaa jo olla vähän huolissaan, huomaan ajattelevani, nyt jälkiviisaana, tietäen miten siinä sitten lopulta kävi.

En ollut tavannut ystävääni lähes vuoteen. Puhelimitse olimme yhteydessä usein. Jopa liian usein! Minä en ole puhelimessa jaarittelija. Soitan aina vain kun on asiaa. Ja oikeaa asiaa on verratten harvoin. Ystäväni soitti usein. Viime talvena todella usein, monta kertaa viikossa ja yleensä silloin kun olin päiväunilla. Aloin laittaa puhelimen hiljaiseen tilaan ettei kauneusuneni häiriinny.

Olisi pitänyt havahtua käyttäytymisen muutokseen. Puhelut olivat pitkiä, kehääkiertäviä, samoja jaarituksia. Ystävä vaikutti masentuneelta. Olin myötätuntoinen, sitten kannustava, lopulta äkäinen. Mitään syytä masennukseen hänellä ei oikeasti ollut. Kaikki oli elämässä hyvin, uusi businessideakin kehitteillä.

Meille kaikille tapahtuu asioita, myös ikäviä asioita, ne pitää käsitellä, niistä pitää päästä yli. Ikäviä asioita vastaan on turha taistella ja hangoitella vastaan. On parempi kun ne hyväksyy. Tällaista nyt tapahtui, se on hirveää, ei voi kun elää läpi.

Vuoden alkupuolella minun lähipiirissä tapahtui hyvin surullinen asia – itsemurha. Se oli järkytys, äärimmäinen yllätys kaikille. Sitä oli ja on vaikea – oikeastaan mahdoton – hyväksyä ja ymmärtää. Kerroin asiasta ystävälleni, hän alkoi soittaa vielä useammin ja oli hyvin huolissaan minusta, minun jaksamisesta ja voinnistani. Ärsyynnyin. Halusin käsitellä asiaa rauhassa ja omalla tavallani. Olin huolissani omista läheisistäni, heidän jaksamisestaan, en ollut huolissani itsestäni. Ystävän päivittäiset miten-voit-puhelut ärsyttivät. Ärsyynnyin lopulta myös siitä että ärsytti. Oli pakko sanoa, ei näin. Hyvä ystävä onneksi myös ymmärtää negatiivista palautetta. Ja me olimme hyvät ystävät.

Jälkeen päin olen ymmärtänyt ystävän puhelut uudessa valossa. Todennäköisesti hän oli useimmiten soittaessaan alkoholin vaikutuksen alainen. Koska puhe ei sammaltanut, en sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Mutta loputon samojen asioiden toisteinen jaarittelu, jälkeen päin ajattelen, se kaikki oli humalapuhetta.

Jatkan tästä seuraavassa postauksessa. Että ei tule liian pitkiä jaarituksia jaarituksista.

Normaali

Uusi alku

Hyvänen aika sentään. Todellako aloitan uuden blogin, olenko tullut hulluksi. Juurihan piti karsia elämästä kaikki turha ja tarpeeton, häiritsevä ja taakaksi muodostuva. Mutta toisaalta sehän tämän blogin teema juuri onkin. Ja voinhan lopettaa, milloin haluan. Sehän on minun käsissäni. Enkä edes kirjoita saadakseni seuraajia, tullakseni influensseriksi. Kirjoitan jäsentääkseni ajatuksiani, oppiakseni itse itsestäni ja ehkä myös hieman muistin tueksi. Kun tapahtumat ovat kirjoitettu, niihin voi palata.

Olin tehnyt tämän blogin aihion jo lokakuussa 2020. Tai oikeastaan mies sen keksi. Hyvä nimi. Ja minusta oli kiva kuva istumassa riippumatossa leikkilintu kädessä, tosin se ei taida kuvassa edes kunnolla näkyä. En vain keksinyt blogille sisältöä, olin kirjoittanut alaotsikoksi ”runoja”. Olin pitänyt pitkään blogia keski-ikäistymisestä ja se tuntui jo loppuun kalutulta aiheelta. Ajattelin, etten voi olla koko loppuelämääni keski-ikäinen. Näiden viiden vuoden aikana se vanha keski-ikäsitymisblogi on pikkuhiljaa kuollut pois. Enkä ajatellut enää aloittaa uutta.

Kunnes kuukausi sitten tapahtui kauheita. Ystäväni kuoli. Kuolinsyy oli alkoholiperäinen. Kuolema on ennenkin käynyt lähellä. Minulta on kuollut kaksi hyvää ystävää, he kuolivat syöpään. Mutta tämä meni ihon alle, ajattelin että se olisin voinut olla minä. Minulle olisi voinut käydä noin, jos asiat elämässäni olisivat menneet eri rataa.

En tiedä, mitä tämä on, mutta en ole voinut juoda pisaraakaan alkoholia tapahtuneen jälkeen. Päiviä on nyt takana 31. Ei minulla ole ollut tarkoitus ryhtyä absolutiksi, se ei kuulunut suunnitelmiini. En pidä ääriajattelusta missään lajissa, en politiikassa, uskonnossa, ruokavalioissa, enkä alkoholin käytössä. Haluan olla salliva. Sellainen jolle käy kaikki, joka ei kieltäydy, tee rajoituksia itselle enkä muille.

En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Miten tästä etenen. Mutta aion kirjoittaa siitä.

Viime vuosina meillä on ollut karsimisprojekti käynnissä miehen kanssa. Olemme luopuneet monista asioista, jotka ovat käyneet meille tarpeettomiksi. Tyhjentäneet vinttejä, kellarikomeroita, varastoja, kaapinperiä. Se on tehnyt hyvää. Selkeyttänyt, tehnyt elämää helpommaksi. Mietin, onko tässä käynyt niin kuin laihduttajille joskus käy. Laihduttaminen jää päälle ja henkilöstä tulee anorektikko. Onko karsiminen jäänyt minulle päälle että nyt se alkaa ulottua juomavalikoimiin? En totisesti tiedä. Ehkä minulla on jokin shokkireaktio.

Seuraavaksi kerron lisää. Kerron kuolleesta ystävästäni, ystävyydestämme. Kerron suhteestani alkoholiin. Kerron karsimisesta. Kerron miltä tuntuu. Tervetuloa mukaan! Tai jos haluat, voit karsia tämän blogin elämästäsi. Karsiminen tekee hyvää.

Ajatuksenani on kirjoittaa tällä kertaa maksullisesti. Olen aiemmin pitänyt blogia toisella nimimerkillä ilmaiseksi. Nyt muutamien ensimmäisten, ilmaisten postauksien jälkeen tekstit ovat luettavissa maksua vastaan, joko kuukausikorvauksena tai vuositilauksena. Vuositilauksen hinta on ikäni. En halua, että kukaan joutuu ostamaan ”sian säkissä”. Siksi pidän alun ilmaisena. Tietää, mitä suurin piirtein saa ja tuleman pitää.

Syy maksullisuudelle ei ole se että haluaisin tehdä tästä uuden toimeentulotavan itselleni. Kyse on reiluudesta. Reiluudesta minua kohtaan. Ei taksikuski kuskaa ilmaiseksi, siivooja siivoa ilmaiseksi, taidemaalari tee ilmaisteoksia. Jostakin syystä kirjoittamista pidetään sellaisena toimintana että siitä ei kirjoittajan kuuluisi saada korvausta, vaikka hän kirjoittamalla tuottaa sisältöä muiden ihmisten elämään. Siksi.

Normaali