Kirjoittajan arkistot: mrsmiddleage

Kuningatar Alkoholi

Tässä vaiheessa täsmennys & raamitus lienee paikallaan. Alkoholi on aiheenani blogin alussa, se ei tule sitä olemaan aina eikä blogin alaotsake. Alaotsikko on karsiminen ja vanheneminen.

Alkoholi on aiheena alussa, koska hyvä ystäväni kuoli muutama viikko sitten alkoholiperäiseen sairauteen, maksakirroosiin. Sen takin olen pohtinut paljon omaa suhtautumistani alkoholiin, omaa alkoholin käyttöhistoriaani, ja kaikkea asiaan liittyvää. Tahdon käydä tämän aiheen läpi perin juurin.

Alku on myös suurelta osin takaumaa viime viikkojen tapahtumista, sen läpikäyntiä. Jossakin vaiheessa siirryn kokonaan reaaliaikaiseen kerrontaan.

Tänään on perjantai ja 13. päivä ja olen ollut käyttämättä alkoholia 34 päivää. Tarkoitukseni ei ole ryhtyä absoluutiksi. Alkoholittomuus on reaktio järkytykseen jonka ystäväni kuolema aiheutti. On ollut hyvä olla ilman alkoholia, analysoida, miettiä missä tilanteissa ja miten sitä käytän, milloin tunnen alkoholia tarvitsevani. Uskon että tällainen itsereflektointi on nyt minulle tarpeellista ja ajankohtaista.

Näinä 34 päivänä alkoholi on ollut mielessä monta kertaa, mutta tarvetta sen käyttämiseen ei ole ollut. Olen usein havahtunut että nyt, tässä tilanteessa, ottaisin alkoholipitoisen juoman. Kun olen ajanut kolme tuntia mökille ja päässyt perille, olut. Saunan jälkeen, olut. Rehkittyäni pihahommissa itseni väsyksiin, ananaslonkero. Ystävän kanssa iltaa istuessa, viiniä. Grillatun pihvin kyytipoikana, punaviiniä. Juhlissa skumppaa. Yksin omaa ”laatuaikaa” viettäessä olisin avannut viinin ja siemaillut sitä, omiin ajatuksiin vaipuen, menneitä ja tulevia pohtien.

Nyt olen näissä tilanteissa juonut muuta. Itsetehtyä alkoholitonta sangriaa, minttuvettä tai kombuschaa. Onneksi nykyään on paljon vaihtoehtoja. Ja niitäkin juomia voi juoda nätistä lasista jäiden kanssa. Mielitekoa alkoholiin ei ole ollut. En tarvitse sitä tunnelmaan päästäkseni. Pystyn tanssimaan, juhlimaan, rentoutumaan ilman.

Alkoholi on tappanut minulta veljen ja ystävän. Yksinelävä veljeni joi salaa, kukaan ei tiennyt hänen ylipäätään alkoholia käyttävän, kunnes kulissi romahti ja silloin oli liian myöhäistä. Ystäväni joi viiniä, vain viiniä ja samppanjaa, sen tiesin. Mutta en sitä, että ilmeisesti viinin käyttö oli päivittäistä. Ei kai muuten maksakirroosia saa ja siihen kuole? Käyttömäärät ja -fregvenssi jäänevät tietämättä. Kukaan edes omista perheenjäsenistä ei tiedä todellisuutta. Sekä veljeni ja ystäväni kohdalla olen saman ihmetyksen äärellä: miten paljon ihminen voi muilta salata?

Alkoholista puhutaan julkisuudessa paljon. Mutta media keskittyy lähinnä sosiaalisiin haittoihin. Terveyshaitat ohitetaan painonhallinnalla ja muistihäiriöillä tai vaikutuksilla ulkonäköön. Sitä että alkoholi tappaa, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta. Alkoholi tappaa hitaasti ja huomaamatta. Maksa alkaa oireilla kun sitä on jäljellä 20 %. Hoitamaton maksakirroosi johtaa kuolemaan. Eikä hoitoa ole – paitsi lopettaa alkoholin käyttö. Usein siinä kohtaa raja-aita on jo ylitetty, henkilö ei enää halua tai pysty luopumaan alkoholista, vaikka tietää sen tappavan. Näin oli veljeni tapauksessa.

Kävin hakemassa hänet katkaisusta kotiin. Hoidossa fysiikka oli saatu hetkellisesti elvytettyä. Mies oli taas elämänsä kunnossa. Olin mukana lääkärin lähtöpuhuttelussa. ”Jos sama meno jatkuu, se on kuolemaksi”, lääkäri sanoi. ”Pohja ei ole saavutettu”, veljeni vastasi uhmakkaasti.

Niin kuin ei ollutkaan. Pohja oli kolmen kuukauden päässä. Silloin hän makasi sairaalassa vatsa nestettä pullollaan. Sisäelimet olivat lakanneet toimimasta, neste ei enää kiertänyt elimistöstä pois. Pian hän vaipui maksakoomaan, eli niin muutaman päivän ja kuoli. Kuoli hetkellä kun minä oli käymässä sairaalan kahvilassa. Halusi kuolla rauhassa ja yksin. Ymmärrän täysin. Anteeksi että tuppauduin, veljeni. Sellainen olen, olin, koska rakastin sinua veljeni Leijonamieli.

Veli oli kiltti, herkkä mies. Asui yksin. Hoiti aina työnsä ja velvoitteensa. Ei ollut koskaan kenellekään vaivaksi – päin vastoin – oli muille avuksi, se joka hoiti vanhempiamme heidän viimeisinä vuosina, kävi päivittäin sairaalassa syöttämässä dementoitua äitiä, jonka syöminen oli niin hidasta puuhaa että ei siihen olisi kenenkään aika sairaalassa riittänyt.

Ehkä yksinäisyys aiheutti veljeni alkoholismin. Ehkä se ettei uskaltanut näyttää omaa herkkyyttään, ei koskaan pyytänyt muilta apua mihinkään. Ehkä isä oli liian ankara aikoinaan. Ehkä veljeni ei ollut heteroseksuaali, ehkä se oli hänen salaisuutensa, jonka piilotti toisella salaisuudella, alkoholilla. En saa koskaan tietää vastausta. Mutta sen tiedän että rakastin veljeäni juuri sellaisena kuin hän oli. Kuolemasta on kuusi vuotta, minulla on aina ikävä. Kaipaan erityisesti puheluitamme. Vaikka en ole kummoinen puhelimessa höpisiä, veljelle soitin usein. Neljä vuotta vanhempana veli oli linkkini lapsuuteen. Muistitikkuni lapsuuden aikaan, niihin ihmisiin ja heidän elämäntarinoihinsa.

Ystäväni, en usko että kukaan arvasi että hänellä oli alkoholiongelma. Elämä näyttäytyi normaalilta. Oli sosiaalista elämää, työtä, normaalia perhe-elämää, viikonloppujen pelireissuja kuskaten ja kentän laidalla kannustaen. Hän oli vastuunkantaja, se joka teki ja hoiti asiat, muiden tuki ja turva. Ei saanut muilta tukea, ei osannut näyttää omaa heikkouttaan. Ehkä viinistä tuli lohtu epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Ehkä viinistä tuli pakopaikka omaan maailmaan. Ehkä viinistä tuli puuttuva tuki ja turva.

Toivoisin että jokainen joka nostaa ilon maljan, muistaa että nostaa samalla myös myrkkymaljan.

Kannattaa ottaa tilanne hallintaan ennen kun tilanne hallitsee sinua. Kannattaa pohtia, mihin alkoholia tarvitsee. Mitä sillä peittää, mitä puutetta ”korjaa”. Tarvitseeko alkoholia lisäbuustaukseen vai rauhoittumiseen. Milloin käyttää. Kannattaa miettiä, onko todellakin niin että alkoholia tarvitsee rentoutumiseen, ettei muuten rentoudu tai palaudu. Tai onko niin että ei osaa juhlia, että oikea tunnelma ei tule muuten. Ehkä jos uskaltautuu kokeilemaan voi huomata että todellakin, ei rentoutumiseen tai juhlimiseen tarvita mitään alkoholipitoista. Voi olla juuri päin vastoin. Rentoutuu paremmin ilman tai pääsee juhlatunnelmaan enemmän kiinni kaikki aistit kirkkaina.

Julkaisen tämän postauksen kaikille avoimena. Olen tehnyt blogista maksullisen, sen sisältö on ostettavissa joku kuukausi- tai vuositilauksena.

Normaali

Maksakooma

Olin saattanut ystäväni kotimatkalle junaan. Oli huhtikuun toiseksi viimeinen päivä. Oli viimeinen päivä, kun näin hänet elossa. Kannustin vielä viime sanoina menemään heti lääkäriin, ja pitämään itsestä hyvää huolta.

Viikko vierähti. Ystävä soitti, oli oksentanut verta, ambulanssi oli tulossa. Seuraavana päivänä soitti sairaalasta, puhe oli vaikeaa, suuta kuivasi, jotakin tutkimuksia oli tekeillä.

Ystäväni piti linnuista. Puhui usein siitä, kuinka linnut tulevat viestimään meille. En vielä tiennyt että hän oli jo vaipunut koomaan, kun ikkunani taakse tuli kaksi varpusta. Räpiköivät siinä ikkunan toisella puolella, lensivät paikoillaan kuin kolibrit, ikään kuin olisivat tulossa sisään, odottivat vain että avaisin ikkunan. Ihmettelin lintujen outoa käytöstä ja mietin ystävääni sairaalassa. Ystäväni, mitä haluat minulle kertoa? ajattelin.

Lähetin viestin: On niin iso huoli sinusta. Toivottavasti olo on jo parempi. Kaksi pikkulintua kävi ikkunalaudalla, jotakin asiaa niillä oli, ja sinä aina puhut niistä lintuviesteistä, niin ajattelin sinua. Sydän-emoji.

Siihen viestiin ei enää tullut vastausta. Ystäväni oli vaipunut koomaan, maksakoomaan. Maksakirroosin viimeiseen vaiheeseen. Siitä ei yleensä ole paluuta.

Kului neljä vuorokautta.

Nyt minä istuin junassa. Oli varhainen aamu. Olin matkalla äitienpäivän viettoon. Avasin kännykän. Sinne oli tullut yöllä viesti: x.x. nukkui pois.

Vain kaksi viikkoa aiemmin olimme juoneet yhdessä hänen lempiviiniään Chill Out Chardonnayta. Vain kaksi viikkoa aiemmin.

Normaali

Kostokeitto

Ystävälläni oli ongelmia parisuhteessa. Hän puhui niistä usein. Kertoi keittäneensä kostokeittoa. Kostokeittoa!? Mitä ihmettä? kysyin. Mies inhosi siskonmakkarasoppaa. Kun oli ollut riitaa, ystävä teki ruuaksi sitä mitä tiesi miehensä inhoavan.

Ei parisuhteesta tule mitään, jos puolisot eivät arvosta toisiaan. Se on perusedellytys. Ehdotin parisuhdeterapiaa. Kirkolla on ilmaista, ei mitään pitkäkestoista. Vosi auttaa käydä juttelemassa ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Saa solmuja avattua, näkee asiat uudella tavalla, voi ehkä parhaassa tapauksessa korjata tilanteen. ”Hän on kuitenkin hyvä isä”, ystäväni päätti aina puheensa. Vanhemmuus oli ainut syy olla yhdessä.

Ennen pääsiäistä heillä oli taas riitaa. Tällä kertaa riita äityi fyysiseksi. Ehdotin että mitäpä jos hän tulisi vieraakseni mökille, se voisi tehdä nyt hyvää. Lähdetään sunnuntaina, voin heittää hänet lähikaupunkiin junalle tiistaina. Näin sovittiin.

Sunnuntaina ystävältä tuli viesti, ei lähdetä ihan vielä, hän on ihan loppu, pitää mennä lepäämään, lähdetään vähän myöhemmin iltapäivällä. Menin sovittuna aikana hakemaan.

Järkytyin kun näin hänet. Ensimmäinen ajatukseni oli, voimmeko edes lähteä.

Ystävän fyysinen olemus oli muuttunut. Hän näytti sairaalta ja huonovointiselta. Jaloista ja käsistä olivat kadonneet lihakset, maha oli iso, hiukset harvenneet, päälaki paistoi, kädet tärisivät. Aina ne olivat tärisseet, aina hänellä oli ollut taipumusta keskivartalolihavuuteen. Käsien vapinaa ystävä oli aiemmin selittänyt alhaisella verensokerilla. Olin sen uskonut, nyt minusta se ei enää tuntunut oikealta selitykseltä. Ystävä selitti huonovointisuuttaan sillä että oli lääkärin suosituksesta tuplannut masennuslääkeannoksensa, mutta ilmeisesti tupla-annos oli liian vahva. Ei huonovointisuus ja tokkuraisuus masennuslääkityksestä johtunut. En sitä heti ymmärtänyt, mutta pikku hiljaa kaikki alkoi valjeta.

Oma veljeni kuoli alkoholismiin kuusi vuotta sitten. Nyt näin ystävässäni veljeni kohtalon. Muistan miten olin ollut huolissani veljeni käsien tärinästä. Epäilin että hän oli sairastunut Parkinsonintautiin. Vaadin menemään lääkäriin. Veli suuttui. Sanoi että menee välit poikki kokonaan, jos vapinasta vielä puhun. Niinpä hiljenin. Käsien tärinälle tuli myöhemmin selitys, kun selvisi että veli viettää päivät lazy boy -nojatuolissa kirkasta juoden. Ruoka ei enää oikein maistunut. Vieläkin vitsailemme pojan kanssa veljeni aamupalalle – neljännesosakeksille.

Olin ajatellut että voisimme ajaa puoliksi kolmen tunnin mökkimatkan. Ei kävisi rasitukseksi kummallekaan. Totesin että ei ole kyllä ajokaveriksi hänestä – jos ylipäätään mökkireissulle. Päästiin perille. Olin etukäteen kysynyt, mikä ystäväni lempiviini olikaan. Voisin ostaa sitä valmiiksi jääkaappiin. Boxi avattiin.

Ryhdyin heti ruuanlaittoon. Tein uunissa parsaa fetajuustokuutioilla, lisäksi salviapastaa ja itsetehtyä sipulipiirakkaa. Minulla oli kova nälkä. Ystävä ei meinannut syödä mitään, sanoi että ei maistu, sanoin että pitää syödä, elimistö ei jaksa.

Sanoin että minusta näyttää nyt siltä että hänelle on käynyt sama juttu kuin veljelleni. Ystäväni sanoi että ei ole, hän ei ole niin kuin minun veli. Vähän on tullut viikonloppuisin tissuteltua, mutta vain viiniä, ei koskaan väkeviä. Näki sivupöydällä konjakkipullon, kysyi juommeko me väkeviä. Sanoin että kyllä, pidän gin and tonicista, joskus kahvin kanssa otetaan konjakit. Ystävä myönsi että on tainnut tulla tissuteltua liikaa, sanoi lopettavansa, että tämä on nyt on sellainen loppuhuipennus, mutta sitten tulee stoppi. Sanoin että pitää mennä lääkäriin, elimistö ei kestä, menee tilttiin. Lupasi mennä. Pyysin lähiomaisen puhelinnumeron. Sanoin että olen niin huolissani hänestä että minulla pitää olla kaiken varalta puhelinnumero, mihin soittaa, jos hänelle tapahtuu jotakin mökillä. Hän antoi siskonsa numeron.

Sydäntä raastaa kun ajattelen niitä paria keväistä päivää, jolloin pohjoistuuli puhalsi kovaa. Ennen olimme aina mökillä tehneet kaikkea kivaa, yleensä otimme taidevalokuvia. Nyt istua nökötimme sisällä. Sain pitkän päivän päätteeksi houkuteltua ulos muutaman sadan metrin kävelylle. Sanoin että minun on päästävä välillä ulos, en kestä olla sisällä koko päivää.

Tuli ainakin juteltua. Perusteellisesti. Parisuhteesta. Lapsista. Alkoholista. Masennuksesta. Surusta. Sairauksista. Ystävä sanoi moneen otteeseen, että ei hänellä ole hätää, hän on nyt montussa mutta hänellä on tikapuut, hän pääsee kyllä ylös. Hänellä on ihana poika, syy elää ja uusi, mielenkiintoinen business kehitteillä. Kyllä kaikki järjestyy. Minä kuuntelin. Saarnasin ja jäkätin. Käsin ja komensin. Maanittelin.

Minusta tuntuu että ystäväni ei enää tajunnut omaa tilaansa. Hän ei ymmärtänyt, kuinka sairas oli. Kuinka väsynyt hänen elimistönsä oli. Silmänvalkuaiset kellersivät. Sanoi että siitä oli mieskin jo maininnut. Veikkasi että sekin johtuu masennuslääkkeistä. Ei johtunut.

Kirjaan tähän joitakin asioita, jotka olivat samoja veljelläni ja ystävälläni, pieniä vinkkejä mistä voi päätellä että on kysymys alkoholiongelmasta:

  • käsien tärinä
  • ruokahaluttomuus
  • ei juo enää kahvia
  • puhe autolla ajamisen rasittavuudesta (veljeni valitti sitä että pitää käyttää vanhaa tätiä ruokakaupassa, hän tietenkin hermoili sitä olisiko ajokunnossa kun täti soittaa, millä verukkeella voisi siirtää kauppaanmenoa toiseen ajankohtaan. Ystävääni rasitti ajomatkat pojan pelipaikoille).
  • kävelyn vaikeutuminen, kulku ei ole enää yhtä ketterää ja vaivatonta kuin ennen, kävelytyyli vähän sellainen kuin jalat kulkisi kahta latua pitkin
  • elämänhallinnan ja toiminnanohjautuvuuden vaikeudet. Yksinkertaisetkin asiat/velvollisuudet jäävät hoitamatta, ei saa aikaiseksi, kuten laskujen maksu nettipankissa, ei osakaan yhtäkkiä kirjautua nettipankkiin.
  • persoonallisuuden/ luonteen muutokset. Veljelläni äreys, ystävälläni kostokeitto-meininki

Tiistaina saatoin ystäväni junaan. Hän pyysi että saattaisin ihan paikalle asti. Saatoin kuin vanhuksen, tässä on sinun paikkasi, katso tuolla on vesipulloja, tuonko sinulle, tuo vaan. Halattiin. Sanoin että mene nyt sitten lääkäriin, menisit vaikka heti kun pääset perille, sovittiin että tavattaisiin yhteisillä nimipäivillä kuun lopussa, silloin ei juotaisi yhtään viiniä, juotaisiin vain kombutsaa.

Enpä silloin tiennyt että se tulisi olemaan viimeinen kerta kun näen ystäväni elossa.

Normaali

Humalapuhe

Nuorena ystävyys on paita-ja-pepputyylistä. Tehdään yhdessä asioita, eletään samaa elämänvaihetta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä ”löysemmäksi” ystävyys muodostuu. Ei ole tarpeen nähdä niin usein. Riittää kun ollaan yhteydessä jollakin tapaa. Pikku hiljaa huomaa että hyvänen aika, eihän me olla nähty kuukausiin! Joskus sellaisesta kannattaa jo olla vähän huolissaan, huomaan ajattelevani, nyt jälkiviisaana, tietäen miten siinä sitten lopulta kävi.

En ollut tavannut ystävääni lähes vuoteen. Puhelimitse olimme yhteydessä usein. Jopa liian usein! Minä en ole puhelimessa jaarittelija. Soitan aina vain kun on asiaa. Ja oikeaa asiaa on verratten harvoin. Ystäväni soitti usein. Viime talvena todella usein, monta kertaa viikossa ja yleensä silloin kun olin päiväunilla. Aloin laittaa puhelimen hiljaiseen tilaan ettei kauneusuneni häiriinny.

Olisi pitänyt havahtua käyttäytymisen muutokseen. Puhelut olivat pitkiä, kehääkiertäviä, samoja jaarituksia. Ystävä vaikutti masentuneelta. Olin myötätuntoinen, sitten kannustava, lopulta äkäinen. Mitään syytä masennukseen hänellä ei oikeasti ollut. Kaikki oli elämässä hyvin, uusi businessideakin kehitteillä.

Meille kaikille tapahtuu asioita, myös ikäviä asioita, ne pitää käsitellä, niistä pitää päästä yli. Ikäviä asioita vastaan on turha taistella ja hangoitella vastaan. On parempi kun ne hyväksyy. Tällaista nyt tapahtui, se on hirveää, ei voi kun elää läpi.

Vuoden alkupuolella minun lähipiirissä tapahtui hyvin surullinen asia – itsemurha. Se oli järkytys, äärimmäinen yllätys kaikille. Sitä oli ja on vaikea – oikeastaan mahdoton – hyväksyä ja ymmärtää. Kerroin asiasta ystävälleni, hän alkoi soittaa vielä useammin ja oli hyvin huolissaan minusta, minun jaksamisesta ja voinnistani. Ärsyynnyin. Halusin käsitellä asiaa rauhassa ja omalla tavallani. Olin huolissani omista läheisistäni, heidän jaksamisestaan, en ollut huolissani itsestäni. Ystävän päivittäiset miten-voit-puhelut ärsyttivät. Ärsyynnyin lopulta myös siitä että ärsytti. Oli pakko sanoa, ei näin. Hyvä ystävä onneksi myös ymmärtää negatiivista palautetta. Ja me olimme hyvät ystävät.

Jälkeen päin olen ymmärtänyt ystävän puhelut uudessa valossa. Todennäköisesti hän oli useimmiten soittaessaan alkoholin vaikutuksen alainen. Koska puhe ei sammaltanut, en sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Mutta loputon samojen asioiden toisteinen jaarittelu, jälkeen päin ajattelen, se kaikki oli humalapuhetta.

Jatkan tästä seuraavassa postauksessa. Että ei tule liian pitkiä jaarituksia jaarituksista.

Normaali

Uusi alku

Hyvänen aika sentään. Todellako aloitan uuden blogin, olenko tullut hulluksi. Juurihan piti karsia elämästä kaikki turha ja tarpeeton, häiritsevä ja taakaksi muodostuva. Mutta toisaalta sehän tämän blogin teema juuri onkin. Ja voinhan lopettaa, milloin haluan. Sehän on minun käsissäni. Enkä edes kirjoita saadakseni seuraajia, tullakseni influensseriksi. Kirjoitan jäsentääkseni ajatuksiani, oppiakseni itse itsestäni ja ehkä myös hieman muistin tueksi. Kun tapahtumat ovat kirjoitettu, niihin voi palata.

Olin tehnyt tämän blogin aihion jo lokakuussa 2020. Tai oikeastaan mies sen keksi. Hyvä nimi. Ja minusta oli kiva kuva istumassa riippumatossa leikkilintu kädessä, tosin se ei taida kuvassa edes kunnolla näkyä. En vain keksinyt blogille sisältöä, olin kirjoittanut alaotsikoksi ”runoja”. Olin pitänyt pitkään blogia keski-ikäistymisestä ja se tuntui jo loppuun kalutulta aiheelta. Ajattelin, etten voi olla koko loppuelämääni keski-ikäinen. Näiden viiden vuoden aikana se vanha keski-ikäsitymisblogi on pikkuhiljaa kuollut pois. Enkä ajatellut enää aloittaa uutta.

Kunnes kuukausi sitten tapahtui kauheita. Ystäväni kuoli. Kuolinsyy oli alkoholiperäinen. Kuolema on ennenkin käynyt lähellä. Minulta on kuollut kaksi hyvää ystävää, he kuolivat syöpään. Mutta tämä meni ihon alle, ajattelin että se olisin voinut olla minä. Minulle olisi voinut käydä noin, jos asiat elämässäni olisivat menneet eri rataa.

En tiedä, mitä tämä on, mutta en ole voinut juoda pisaraakaan alkoholia tapahtuneen jälkeen. Päiviä on nyt takana 31. Ei minulla ole ollut tarkoitus ryhtyä absolutiksi, se ei kuulunut suunnitelmiini. En pidä ääriajattelusta missään lajissa, en politiikassa, uskonnossa, ruokavalioissa, enkä alkoholin käytössä. Haluan olla salliva. Sellainen jolle käy kaikki, joka ei kieltäydy, tee rajoituksia itselle enkä muille.

En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Miten tästä etenen. Mutta aion kirjoittaa siitä.

Viime vuosina meillä on ollut karsimisprojekti käynnissä miehen kanssa. Olemme luopuneet monista asioista, jotka ovat käyneet meille tarpeettomiksi. Tyhjentäneet vinttejä, kellarikomeroita, varastoja, kaapinperiä. Se on tehnyt hyvää. Selkeyttänyt, tehnyt elämää helpommaksi. Mietin, onko tässä käynyt niin kuin laihduttajille joskus käy. Laihduttaminen jää päälle ja henkilöstä tulee anorektikko. Onko karsiminen jäänyt minulle päälle että nyt se alkaa ulottua juomavalikoimiin? En totisesti tiedä. Ehkä minulla on jokin shokkireaktio.

Seuraavaksi kerron lisää. Kerron kuolleesta ystävästäni, ystävyydestämme. Kerron suhteestani alkoholiin. Kerron karsimisesta. Kerron miltä tuntuu. Tervetuloa mukaan! Tai jos haluat, voit karsia tämän blogin elämästäsi. Karsiminen tekee hyvää.

Ajatuksenani on kirjoittaa tällä kertaa maksullisesti. Olen aiemmin pitänyt blogia toisella nimimerkillä ilmaiseksi. Nyt muutamien ensimmäisten, ilmaisten postauksien jälkeen tekstit ovat luettavissa maksua vastaan, joko kuukausikorvauksena tai vuositilauksena. Vuositilauksen hinta on ikäni. En halua, että kukaan joutuu ostamaan ”sian säkissä”. Siksi pidän alun ilmaisena. Tietää, mitä suurin piirtein saa ja tuleman pitää.

Syy maksullisuudelle ei ole se että haluaisin tehdä tästä uuden toimeentulotavan itselleni. Kyse on reiluudesta. Reiluudesta minua kohtaan. Ei taksikuski kuskaa ilmaiseksi, siivooja siivoa ilmaiseksi, taidemaalari tee ilmaisteoksia. Jostakin syystä kirjoittamista pidetään sellaisena toimintana että siitä ei kirjoittajan kuuluisi saada korvausta, vaikka hän kirjoittamalla tuottaa sisältöä muiden ihmisten elämään. Siksi.

Normaali

Introduce Yourself (Example Post)

This is an example post, originally published as part of Blogging University. Enroll in one of our ten programs, and start your blog right.

You’re going to publish a post today. Don’t worry about how your blog looks. Don’t worry if you haven’t given it a name yet, or you’re feeling overwhelmed. Just click the “New Post” button, and tell us why you’re here.

Why do this?

  • Because it gives new readers context. What are you about? Why should they read your blog?
  • Because it will help you focus your own ideas about your blog and what you’d like to do with it.

The post can be short or long, a personal intro to your life or a bloggy mission statement, a manifesto for the future or a simple outline of your the types of things you hope to publish.

To help you get started, here are a few questions:

  • Why are you blogging publicly, rather than keeping a personal journal?
  • What topics do you think you’ll write about?
  • Who would you love to connect with via your blog?
  • If you blog successfully throughout the next year, what would you hope to have accomplished?

You’re not locked into any of this; one of the wonderful things about blogs is how they constantly evolve as we learn, grow, and interact with one another — but it’s good to know where and why you started, and articulating your goals may just give you a few other post ideas.

Can’t think how to get started? Just write the first thing that pops into your head. Anne Lamott, author of a book on writing we love, says that you need to give yourself permission to write a “crappy first draft”. Anne makes a great point — just start writing, and worry about editing it later.

When you’re ready to publish, give your post three to five tags that describe your blog’s focus — writing, photography, fiction, parenting, food, cars, movies, sports, whatever. These tags will help others who care about your topics find you in the Reader. Make sure one of the tags is “zerotohero,” so other new bloggers can find you, too.

Normaali