Olin saattanut ystäväni kotimatkalle junaan. Oli huhtikuun toiseksi viimeinen päivä. Oli viimeinen päivä, kun näin hänet elossa. Kannustin vielä viime sanoina menemään heti lääkäriin, ja pitämään itsestä hyvää huolta.

Viikko vierähti. Ystävä soitti, oli oksentanut verta, ambulanssi oli tulossa. Seuraavana päivänä soitti sairaalasta, puhe oli vaikeaa, suuta kuivasi, jotakin tutkimuksia oli tekeillä.

Ystäväni piti linnuista. Puhui usein siitä, kuinka linnut tulevat viestimään meille. En vielä tiennyt että hän oli jo vaipunut koomaan, kun ikkunani taakse tuli kaksi varpusta. Räpiköivät siinä ikkunan toisella puolella, lensivät paikoillaan kuin kolibrit, ikään kuin olisivat tulossa sisään, odottivat vain että avaisin ikkunan. Ihmettelin lintujen outoa käytöstä ja mietin ystävääni sairaalassa. Ystäväni, mitä haluat minulle kertoa? ajattelin.

Lähetin viestin: On niin iso huoli sinusta. Toivottavasti olo on jo parempi. Kaksi pikkulintua kävi ikkunalaudalla, jotakin asiaa niillä oli, ja sinä aina puhut niistä lintuviesteistä, niin ajattelin sinua. Sydän-emoji.

Siihen viestiin ei enää tullut vastausta. Ystäväni oli vaipunut koomaan, maksakoomaan. Maksakirroosin viimeiseen vaiheeseen. Siitä ei yleensä ole paluuta.

Kului neljä vuorokautta.

Nyt minä istuin junassa. Oli varhainen aamu. Olin matkalla äitienpäivän viettoon. Avasin kännykän. Sinne oli tullut yöllä viesti: x.x. nukkui pois.

Vain kaksi viikkoa aiemmin olimme juoneet yhdessä hänen lempiviiniään Chill Out Chardonnayta. Vain kaksi viikkoa aiemmin.