Nuorena ystävyys on paita-ja-pepputyylistä. Tehdään yhdessä asioita, eletään samaa elämänvaihetta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä ”löysemmäksi” ystävyys muodostuu. Ei ole tarpeen nähdä niin usein. Riittää kun ollaan yhteydessä jollakin tapaa. Pikku hiljaa huomaa että hyvänen aika, eihän me olla nähty kuukausiin! Joskus sellaisesta kannattaa jo olla vähän huolissaan, huomaan ajattelevani, nyt jälkiviisaana, tietäen miten siinä sitten lopulta kävi.

En ollut tavannut ystävääni lähes vuoteen. Puhelimitse olimme yhteydessä usein. Jopa liian usein! Minä en ole puhelimessa jaarittelija. Soitan aina vain kun on asiaa. Ja oikeaa asiaa on verratten harvoin. Ystäväni soitti usein. Viime talvena todella usein, monta kertaa viikossa ja yleensä silloin kun olin päiväunilla. Aloin laittaa puhelimen hiljaiseen tilaan ettei kauneusuneni häiriinny.

Olisi pitänyt havahtua käyttäytymisen muutokseen. Puhelut olivat pitkiä, kehääkiertäviä, samoja jaarituksia. Ystävä vaikutti masentuneelta. Olin myötätuntoinen, sitten kannustava, lopulta äkäinen. Mitään syytä masennukseen hänellä ei oikeasti ollut. Kaikki oli elämässä hyvin, uusi businessideakin kehitteillä.

Meille kaikille tapahtuu asioita, myös ikäviä asioita, ne pitää käsitellä, niistä pitää päästä yli. Ikäviä asioita vastaan on turha taistella ja hangoitella vastaan. On parempi kun ne hyväksyy. Tällaista nyt tapahtui, se on hirveää, ei voi kun elää läpi.

Vuoden alkupuolella minun lähipiirissä tapahtui hyvin surullinen asia – itsemurha. Se oli järkytys, äärimmäinen yllätys kaikille. Sitä oli ja on vaikea – oikeastaan mahdoton – hyväksyä ja ymmärtää. Kerroin asiasta ystävälleni, hän alkoi soittaa vielä useammin ja oli hyvin huolissaan minusta, minun jaksamisesta ja voinnistani. Ärsyynnyin. Halusin käsitellä asiaa rauhassa ja omalla tavallani. Olin huolissani omista läheisistäni, heidän jaksamisestaan, en ollut huolissani itsestäni. Ystävän päivittäiset miten-voit-puhelut ärsyttivät. Ärsyynnyin lopulta myös siitä että ärsytti. Oli pakko sanoa, ei näin. Hyvä ystävä onneksi myös ymmärtää negatiivista palautetta. Ja me olimme hyvät ystävät.

Jälkeen päin olen ymmärtänyt ystävän puhelut uudessa valossa. Todennäköisesti hän oli useimmiten soittaessaan alkoholin vaikutuksen alainen. Koska puhe ei sammaltanut, en sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Mutta loputon samojen asioiden toisteinen jaarittelu, jälkeen päin ajattelen, se kaikki oli humalapuhetta.

Jatkan tästä seuraavassa postauksessa. Että ei tule liian pitkiä jaarituksia jaarituksista.